Aika valuu sormien lävitse

Toukokuu on melkein ohitse. Mitä olen saanut aikaan?

En ole astunut jalallanikaan salille tai käynyt lenkillä saati tehnyt lihaskuntoa kotona...

Olen repsahtanut. Syönyt miten sattuu ja juonut paljon alkoholia. En silti voi sanoa tätä huonoksi asiaksi.

Sillä tämä kuu on kulunut ystävien kanssa.

Olen kokenut monta ikimuistoista hetkeä, jotka tulen varmasti muistamaan loppuelämäni.

Vappu oli loistava, kaikki ne ihmiset ja se tunnelma. Ymmärsin taas kuinka paljon minulla onkaan ystäviä.

Parin kaverin kanssa pidimme tyttöjen illan johon kuului ruuanlaittoa ja rentoa oleskelua. Yhden kanssa jatkoimme baariin asti ja kyllä sen huomaa kuinka erilaista on mennä jonkun muun kuin sen parhaan kaverini. Hyvässä mielessä, vaihtelu tekee terää. :)

Parhaan kaverini kanssa teimmekin reissun Turkkiin. Viikko oli loistavaa nollaamista... juuri sitä tarvitsin. Ja huomasin samalla kuinka loistava itsetuntoni on nykyään. Kuljin bikineissä ilman vatsan epätoivoista peittely-yritystä. Itsevarmuuteni taisi näkyäkin kun altaalla pari suomalaista poikaa seuras katseellaan kun kuljin ohi....

Olin merkinnyt kalenteriin 27.5. kohdalle, että tasan vuosi takaperin painoni oli 90kg. Harmi, että en omista nykyään vaakaa josta voisin tarkistaa nykyisen tilanteeni... toisaalta tämän Toukokuun repsahduksen jälkeen haluan ensin ottaa itseäni niskasta kiinni ja saada itseäni hieman kuntoon ennen punnitsemista. Pelkään liikaa, että kiloja olisi tullut lisää... 

Tuntuu kyllä hyvälle, kun kaksi miestä haluaisi samanaikaisesti seuraani. En vain oikein kummastakaan välitä romanttisessa mielessä. Molemmat koeajaneena voin tyytyväisenä todeta voivani huolia heidät jakamaan sänkyni aina silloin tällöin. Tyydyttämään pelkät himoni. Toisinaan koen olevani kamalan seksinnälkäinen naiseksi... ja olen kovin kylmä ihminen mitä miehiin tulee. Ihan kuin kostaisin exäni teot jokaiselle miehelle, jonka tapaan. Tyrkkään heidät kaikki siihen samaan pettäjä-kastiin enkä halua olla se kenen sydän särjetään puhumattakaan siitä, että minä olisin se ketä roikkuu perässä ja ottaa yhteyttä. Ehei, annan miesten ottaa yhteyttä jos niikseen tulee.

Parempi olla yksin kuin tulla satutetuksi.

Vappu ja treffipyyntö

Oli aika rankka Vappu. Paljon alkoholia, paljon ihmisiä.

Ja sitten oli se yksi, joka halusi pitää mua kädestä.

Halusi vielä uudestaankin tavata.

Oon aika ilonen.

Se tykkää musta. Ja mä tykkään siitä.

Eilen se kävi mun luona. Vaikka kerkes olla täällä vaan puol tuntia.

Sit kun se lähti... se anto pusun.

Onko nää perhosia mun vatsassa?

Oonko mä ihastunut?

Henkilökohtainen saliohjelma

Koin, että jos haluan parempia tuloksia tarvitsen ammattilaisen ohjausta. Päätin sijoittaa henkilökohtaiseen kuntosaliohjelmaan, johon kuului suunnitelman lisäksi ohjattu tutustuminen laitteisiin. Tutustuessamme laitteisiin Personal Trainer katsoi, että teen liikkeet oikeaoppisessa asennossa, että liikkeistä kanssa olisi hyötyä.

Olin kyllä tyytyväinen, että pistin tähän 59€. Kyllä nyt itse olisin osannut laatia jonkinmoisen suht järkevän saliohjelman, mutta nimen omaan asentoni vaativat ulkopuolisen apua. Ryhtini on törkeän huono ja vaikka pyrin tietoisesti sitä korjaamaan niin välillä lipsun. Jännitän myös hartiaseutua todella paljon niin Personal Trainerin huomauttaessa asiasta vieressä ehkä ensi kerralla muistan sen itsekin. :)

Tutustumiskerralla en tehnyt ohjelmaa läpi, vaan kokeilin vähän, jotta tiesimme millaisilla painoilla mitäkin kannattaa tehdä jne. Valitettavasti en pystynyt jäämään samantien tekemään ohjelmaa läpi vaan jouduin rientämään muille asioille, joten vielä en pysty sanomaan kuinka rankka ohjelma on kyseessä tai muitakaan fiiliksiä. Personal Trainerin mukaan ohjelman tekoon menee noin tunti ja tarkoituksena olisi huomenna käydä rauhassa treenaamassa ja vaikka rentoutumassa solariumissa. ;)

Ahdistaa

En saanut nukutuksi. Luin kirjaa ja koitin rauhoittua, mutta tulin vain levottomaksi. Kaikenlaisia ajatuksia tuli mieleen ja tietenkin kaikki vanhat satuttavat muistot...

En tiedä miten onnistun aina sysäämään negatiiviset asiat pitkäksi aikaa syrjään ja sitten ne palaavat jälleen mieleeni. Satuttamaan.

Itkuni olen jo itkenyt. Hän ei ansaitse enää yhtään kyyneltä. Ei enää yhtään valvottua yötä, ei yhtään paniikkikohtausta. Jäljellä on enää vihaa, halveksuntaa. En haluaisi tuntea edes niitä, en halua tuntea mitään. Hän ei ansaitse yhtään tunnetta, ei hyvää eikä huonoa. Tahdon vain unohtaa. Unohtaa sen surun ja kärsimyksen mitä Hän minulle aiheutti.

Pettäjä ei ansaitse anteeksiantoa.

Siitä on jo yli 2,5 vuotta. Yhtä kauan Hän ja minä olimme Me. Vaikka olen pahimman käynyt aikapäiviä sitten läpi niin edelleen kärsin siitä. En pysty luottaman ihmisiin samalla tavalla kuin ennen. En pysty ihastumaan saati rakastumaan. Olen kohdellut muita Hänen jälkeensä törkeästi.. koska olen pelännyt. Pelännyt sen kaiken uusiutuvan. Pelännyt, että joutuisin käymään sen kaiken uudestaan läpi.

Suojaan itseni pitämällä etäisyyttä. Kun ei päästä ketään liian lähelle niin ei tule satutetuksi. Jos erehdyn päästämään jonkun liian lähelle niin satutan ensin. Valitettavasti heittäydyin Hänen jälkeensä suhteeseen, joka oli täysin laastarisuhde minulle. Tein väärin ja särjin sen pojan sydämen. Kadun sitä ja toivon anteeksiantoa. Sittemmin olen pysytellyt yksin. Silti kaipaan rakkautta.

Ihmisten kysyessä poikaystävästä naurahdan aina tahattomasti: "Ihan ku mä sellasta haluaisin." En ole valmis, en todellakaan. 

Myönnän, säädän baari-iltoina paljon eri jätkien kanssa. Joitain vien kotiini ja no.. kaikki ny tietää mitä tapahtuu. Mutta siihen se jää. En kaipaa heistä mitään enempää. Jotkut innostuvat heti ja haluavat vaihtaa numeroita minkä kohteliaisuudesta teenkin. Mutta en ota koskaan yhteyttä. 

Ja sitten kaverit utelevat: "No millos on treffit?" Hah, ei koskaan jos se minusta on kiinni. En muutenkaan usko baarista löytäväni mitään tulevaa miestä itelleni. Siellä kaikki on vain sen yhden asian perässä ja no.. niin olen minäkin.

Silti tiedän, että vielä se aika koittaa kun joudun perumaan kaikki sanani yksin olemisesta. Mutta siihen on vielä aikaa. Siihen saakka voin opetella rakastamaan ensin itseäni ja elää itseäni varten. Tehdä itseni onnelliseksi.

Syömisen uudelleen opettelu

Minulle kaikkein vaikeinta tässä elämäntapamuutoksessa ei ole ollut liikunnan sisältäminen elämääni vaan syömisen uudelleen opettelu. Kuinka syödä oikein ja oikea määrä. Olen aina ollut aika impulsiivinen syöjä ja syönyt vain "hyviä" ruokia. Eli jos kaapissa oli esim. hernekeittoa niin jätin mielummin syömättä ja näin nälkää. Join tuolloin paljon vettä pitääkseni näläntunteen poissa. Jotenkin kummasti sitten omaan kotiin muuttaessa kaapista löytyi pelkkiä hyviä ruokia. Eli aina kun oli nälkä tai teki mieli syödä niin kaapista löytyi varmasti jotain mitä halusi syödä. Siitä se alamäki sitten alkoikin....

Vaikka jossain vaiheessa tarkkailin sitä mitä suuhuni pistin niin paino ei silti lähtenyt putoamaan. Syynä oli yksinkertaisesti liian suuret annoskoot sekä söin aivan liian usein päivän aikana. Alkuksi olin jatkuvasti nälissäni ja luulin etten voi millään jaksaa koko päivää. Sinnikkäästi pysyin pienissä annoskoissa ja lopulta vatsa "tottui" siihen pienempään ruokamäärään ja täysi olo tuli nopeammin.

Olen koko ajan pitänyt ohjenuorana: "Kaikkea kohtuudella." Eli mikään ei ole "kiellettyä", mutta tietenkin tarkkailen edelleen etten mitään hirveää moskaa suuhuni pistä. Olen kuitenkin aikamoinen herkkusuu niin en vain yksinkertaisesti voisi ikinä kieltää itseltäni pullia, suklaata saati jäätelöä.

Välillä laitan ruuan tarkoituksella pienemmälle lautaselle niin ei tule otettuakaan niin paljoa, kun lautanen täyttyy nopeammin! Myös pienemmät ruokailuvälineet ovat hyvät niin syömistahtini on hitaampi ja kerkeän rauhassa pureskella ruuan enkä vain hotki.

Myös ateriointiaikoihin olen kiinnittänyt huomiota. En enää syö yhdeksän jälkeen ellei nyt ihan heikota. Juon pahimpaan oloon vettä ja odotan sitten aamupalaan saakka. Nytkin olisi kyllä vähän nälkä, mutta ei ole mitään järkeä syödä nyt ja mennä nukkumaan puolen tunnin päästä. Kaikkein parasta jos saisin itseni huomenna aikaisin ylös ja menisin aamulenkille tyhjällä vatsalla niin voisin palkita itseni oikein herkkuaamiaisella. :) Salille en huomenna kerkeä, koska olen töissä sen ajan mitä salini on auki... Ensi viikolla olisikin sitten tapaaminen Oma Ohjaajan kanssa, joka on suunnitellut minulle henkilökohtaisen sali-ohjelman. Oli mukava ensi tapaaminenkin, kun sain kehuja siitä, että olen saanut omatoimisesti painoa pois sen 15kg. :) Muutenkin kiva kun on joku ketä on jatkuvasti tsemppaamassa, kun ei kavereista oikein löydy sellaista joka jaksaisi salilla käydä ja kannustaa tuloksiin.

Tähän kuvaan on hyvä lopettaa. Tämä mielessä siirryn tuonne sängyn puolelle kirjan pariin. Be strong, You can do it!

Vapaapäivän saldo

Olin jo eilen suunnitellut meneväni vapaapäivän kunniaksi aamulla salille, mutta aamulla olo oli ylläolevan kuvan mukainen. Ei ihmekkään kun olin mennyt nukkumaan kolmelta ja herätyskello soi puoli seitsemän... No päätin siirtää herätystä suosiolla kunnolla eteenpäin ja lopulta heräsinkin sitten puolilta päivin ja olo oli silti aivan kuollut. Tein kuitenkin päätöksen, että salille on mentävä ja otin pyörän alle.

Päätin, että tänään treenaan vähän aikaa mutta täydellä teholla. Crossarilla 20min ja juoksumatolla 20min. Siihen päälle pyöräilymatkat salille ja takaisin. (Suuntaansa 3,5km)

Piiskasin itseni äärirajoille ja kyllä hiki lensi. Tuli vähän tyhmä olo, kun olin ihan punainen ja hikinen toisten treenatessa rauhallisemmin. En vain osaa treenata muutoin kuin täysillä. Mitä enemmän hikoilen niin sitä tyytyväisempi olen. Koen oikeasti tehneeni jotain.

Olisin halunnut mennä solariumiinkin, mutta olisin joutunut odottelemaan vielä tunnin vuoroani niin päätin huomenna soittaa heti aamusta salille ja varata ajan. Osaan sitten ajoittaa salille menon solariumin mukaan. Solariumiin menen ihan vain sen takia, että ihoni on todella herkkä ja kuukauden päästä menen Turkkiin. En halua palaa siellä heti joten koitan totuttaa ihoni uv-säteilylle hyvissä ajoin. Onnistuin nimittäin jo vähän polttamaan rintakehääni... istuin terassilla puoli tuntia ja nyt on sitten punoittava rintakehä. Eikun aurinkorasvat kehiin. :)

Olen syyllistynyt keksimään tekosyitä sille miksi en juuri tänään voisi kuntoilla. Ulkona tihuttaa, olen väsynyt, pitäisi tiskata jne. Kun on syy niin on helpompi luistaa. Tänäänkin siinä kun heräilin niin kaveri kyseli mitä teen tänään, et keksittäiskö jotain ohjelmaa? No viideltä lähden iskää moikkaamaan, mutta ennen sitä olisin PERIAATTEESSA voinut häntä nähdä. Päätin kuitenkin, että nyt on oltava itsekäs ja tehtävä jotain itselleen.

En ole edes kertonut tuolle kaverilleni, että käyn salilla. Hän on paras kaverini, mutta minusta tuntuu, että hän vain tylyttäisi. "Miks sä maksat tollasia kuukausimaksuja ihan turhaa?" "Kävisit vaa lenkkeilemässä, kyllä se sillä." Jotenkin hänen kanssaan ei vain voi puhua painosta, ulkonäöstä saati kuntoilusta. Hän haukkui kun ostin satasen lenkkarit ja sanoi ettei mulle tule niille käyttöä. Että kiva... Hän on myös ainoa kuka ei ole ikinä kommentoinut mun painonpudotusta sanallakaan.. Ei hän varmaan vaan ymmärrä kuinka tärkeää mulle on nykyään pitää kehostani huolta ja muokata sitä. Onneksi lähipiiristäni löytyy niitäkin ihmisiä, joiden kanssa voin tästä puhua.

En ole yksin.

Mitä on onnellisuus

Olenko onnellinen? Tätä kysyin itseltäni tänään. Olin juuri ahdistunut taloudellisesta tilanteestani ja ajatus avun pyytämisestä sai minut lähes paniikin valtaan. Koitin saada ajatukseni muualle tiskaamalla ja onnistuinkin. Sen pienen hetken, kun tiskasin, kuuntelin vain astioiden kolinaa toisiinsa osuessaan ja nollasin.

Rauhotuin. 

Elämässäni on kaikki perustarpeet mallillaan. Minulla on ihana koti, unelmieni työ ja rakastava perhe sekä mahtavia ystäviä. (Okei tällä hetkellä taloudellinen tilanne hiukan tukala, mutta siihen on jo pian tulossa muutos.) Käytännössä arki rullaa eteenpäin omalla painollaan eikä pitäisi olla valittamisen aihetta? Mutta olenko onnellinen? 

Koen kyllä pieniä onnen hetkiä aina ajoittain. Ne on hetkiä, kun kaikki vaan tuntuu ihanalle. Tuntuu kuin mikään ei voisi masentaa. Se hetki voi olla töiden jälkeen kotimatkalla, kun katselen tätä kaupunkia ja sen kauneutta. Se voi olla viesti menneisyydestä. Se voi myös olla ystävällinen sana tuntemattomalta. Unohtamatta niitä kesäöitä parhaan kaverini kanssa, kun kävelemme baarista kotiin ja tunnemme elävämme täysillä, eikä kukaan voi meitä lannistaa.

En usko, että kukaan voi olla onnellinen 24/7. Välillä kuuluukin vituttaa ja tuntuupahan ne onnellisuuden hetketkin paremmalta. Onnellisuus piilee pienissä asioissa ja uskon vakaasti, että kun perustarpeet ovat kunnossa niin siinä on jo hyvä lähtökohta onnellisuudelle. Toimivaan arkeen lisättäessä jotain mieleistä ekstraa saadaan aikaiseksi näitä onnen tunteita ja kuka nyt ei tekisi asioita, jotka tekevät onnelliseksi?

Nyt voisin jälleen kysyä itseltäni saman kysymyksen kuin aamulla: Olenko onnellinen? Vastaukseksi voin sanoa, että lähestulkoon. En koe, että elämä on aivan täydellisen ihanaa ja kaikki on niin hyvin. Minulla on omat demonini ja kamppailu niitten kanssa on kaikkea muuta kuin ohi. Vain yksi asia seisoo onnellisuuteni tiellä ja se olen minä itse. Minä estän itseäni olemasta onnellinen. Tiedostan sen ja pyrin tekemään töitä sen eteen.

Minun pitäisi vain oppia rakastamaan itseäni. Juuri tällaisena.

Mutta juuri nyt olen onnellinen. Olen onnellinen, koska tänään oli kaunis ilma ja kaupunki näytti jälleen kerran kauniille. Olen onnellinen, koska äitini lähetti tekstiviestin. Olen onnellinen, koska työkaveri kehui hoikistunutta olemustani. Olen onnellinen, koska saan olla täällä tänään.